Olen aivan into pinkeänä. En ole oikeastaan kunnolla tajunnut, että kohta asun ja elän oikeasti Lontoossa, unelmieni kaupungissa. Eilen sain kuitenkin pientä muistutusta siitä, että se on totisinta totta. Jätin nimittäin irtisanomisilmoitukseni töihin. Kuukauden päästä olen työtön. 1,5 kuukauden päästä asun Espoossa. 2,5kuukauden päästä asun Lontoossa. Huhhuh.
Aloin pohtimaan asioita, joita odotan Lontoolta ja perheeltäni.
1. Kielitaito. Odotan, toivon ja haluan englannin kielen taitoni parantuvan huimasti. Ymmärrän hyvin nytkin, mutta tuottaminen tuottaa enemmän ongelmia. Osittain syy on jännittäminen, varsinkin jos keskustelen natiivin englannin kielisen kanssa. Jännitän lähinnä itseni nolaamista, jos kieliopillisesti kaikki ei mene oikein, vaikka toisaalta tiedän, ettei sillä ole niin väliä. Ymmärränhän minäkin ulkomaalaisia, jotka puhuvat murtaen suomea.
2. Lontoon kokeminen. Haluan nähdä mahdollisimman paljon Lontoota ja kokea suuria seikkailuja. Haluan nähdä sen "oikean" Lontoon, sen, mitä paikalliset tekevät ja missä he elävät. Haluan löytää ne kauniit ja ihanat underground paikat, joista turisteilla ei ole hajuakaan. Haluan valloittaa koko Lontoon.
3. Nähtävyydet. Tietenkin haluan nähdä myös nähtävyydet, käydä uudelleen London Eyessä, käydä ostoksilla Oxford Streetillä, nähdä elokuvista ja tv -sarjoista tuttuja paikkoja.... Haluan tehdä turistijuttuja!
4. Ystävät. Haluan luoda loppuelämän kestäviä ystävyyssuhteita muiden ihanien au pairien ja paikallisten kanssa. Haluan saada enemmän kuin vuoden kestäviä kavereita, haluan saada ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa kokoonnutaan vuosienkin päästä yhteen pitämään hauskaa.
4. Toinen perhe. Haluan, että hostperheestäni tulee toinen perheeni. Perhe, johon voin tukeutua, kun tulee vaikeaa. Perhe, jonka kanssa voidaan puhua kaikesta. Perhe, jonka kanssa on mukava viettää aikaa. Haluan, ettei hostperhe ole vain työnantaja, vaan joukko läheisiä ihmisiä.
5. Prince Charming. Ehkä tapaan tosielämän prinssin. Ehkä rakastun korviani myöten. Ehkä löydän loppuelämän rakkauden. Ehkä.
Tämä "aamu" on ollut hyvä. Heräsin 12 aikaan, virkeänä. Minnekään ei ole vielä kiire. Saan syödä aamupuuroni ja juoda aamukahvini kaikessa rauhassa. Minulla on myös hyvä tunne tulevaisuudestani Lontoossa. Uskon oikeasti, että kaikki tulee menemään hyvin.
Hostperheeni asuu heinäkuun loppuun asti Suomessa ja sen jälkeen muutan heidän kanssaan ihanaan Lontooseen. Olen onnellinen, että saan jakaa heidän kanssaan tämän jännän ja uuden kokemuksen. He muuttavat ensimmäistä kertaa ulkomaille, niin kuin minäkin. Jaamme periaatteessa saman kokemuksen ja he luultavasti ymmärtävät minun tilannettani paremmin, esimerkiksi koti-ikävää.
Perhe pyysi minua aloittamaan jo 1.7. heidän Suomikodissaan. He järjestelevät muuttoa, hoitavat työasioita, tekevät työmatkoja ja kotikin pitiäisi hoitaa jossain välissä. Mielestäni on mukavaa päästä tutustumaan lapsiin ja perheen tapoihin vähän turvallisemmalla maaperällä.
Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna kuitenkin järjestetään Qstock, jonne todella, todella kovasti haluan. Minua nolotti ja hävetti sanoa hostäidille siitä. "Voin aloittaa jo heinäkuussa, mutta voisinko saada sen viimeisen viikonlopun vapaaksi....." En halunnut, että hostmama ajattelee minun olevan joku bilehile tai epäluotettava jne. "Totta kai! Totta kai saat vapaata, mekin ajattelimme aloittaa siinä main loman, joten voit pitää vaikka loppu heinäkuun vapaata ja nähdään sitten Lontoossa!" Aaa, ihanaa. Iso kivi vierähti sydämeltäni. Hostmama vaikuttaa niin ihanalle ja rennolle ihmiselle, että tiedän kaiken menevän hyvin!
Olen katsonut molemmat ylen au pair -ohjelmat: au pairit Lontoossa sekä au pairit Los Angelesissa. Ja yksi asia on minua hämmentänyt koko ajan. Tytöt itkevät kameralle, kuinka kova koti-ikävä on ja kuinka he kokevat työmäärät liian isoiksi jne. Silti kukaan ei puhu perheen kanssa! Ehkä perhekin haluaisi sellaisista tunnoista kuulla. Minä uskon siihen, että puhumalla kaikki selviää. Minä uskon, että voin puhua omalle hostperheelleni, jos jokin tuntuu väärältä tai jos tarvitsen lisää vapaa-aikaa. Minun äitini sanoikin minulle kerran, että katsopa se au pairit Lontossa -sarja niin et enää halua lähteä. Minun mielestäni kaikki ne tytöt, kenellä oli ongelmia perheen kanssa, olivat muutenkin lähteneet väärin perustein au paireiksi. Toiveissa oli bilematka tai jokin rentouttava loma. He eivät ajatelleet lähtevänsä oikeasti töihin. Minä tiedän, mitä minulta odotetaan, mitkä ovat työtehtäväni ja miten pitkiä työpäiviä teen. Minulla on myös määrätyt vapaat. Koen olevani aikuisempi kuin suurin osa auppari ohjelmien tytöistä. En tietenkään voi sanoa mitään varmaksi, olenhan edelleen Suomessa ja odotan vasta oman au pair -vuoteni alkamista. Mutta silti, minulla on varma tunne tästä! :)
Olen käynyt mielessäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mitä au pair elämä voi tuoda tullessaan.
1. Perhe onkin kamala. Aivan hirvittävä. Entä, jos meillä ei synkkaakaan yhtään? Entä, jos perhe olettaa minun olevan jokin kotiorja? Että teen suursiivouksen joka viikko? Tai jos lapset ovatkin oikeita monstereita? Apuaaa!
2. En saa kavereita. Jään ihan yksin. Kökötän huoneessani päivästä toiseen, käyn yksin kaupungilla, vietän illat katsellen netflixiä. Hyi, tämä pelottaa vielä enemmän kuin kohta 1.
3. Joudun asumaan kellarissa. Tai lasten huoneessa. Minulla ei ole omaa rauhaa, eikä omaa tilaa. Kotikoloni on kolkko ja vetoisa, hyi.
4. Työajan ja vapaa-ajan erottaminen. Tämä on varmasti vaikeaa, koska asun työnantajan luona. Jos perhe olettaa, että vapaailtoina vietän heidän kanssaan laatuaikaa? Katsotaan yhdessä elokuvia tai käydään lenkillä? Jos he olettavat, että vapaaillasta huolimatta siivoan keittiön ja laitan lapset nukkumaan?
5. Perhe onkin natsi, mitä juhlimiseen tulee. En ole sinne menossa bailaamaan, mutta au pair kavereiden kanssa tulee varmasti menojalka vipattamaan! Kauheaa, jos en koskaan saisi lähteä mukaan. Se edesauttaisi yksin jäämistä :(
6. Perhe ei haluakaan minua. He joko hylkäävät minut ennen Lontooseen saapumista tai he eivät ole tyytyväisiä minuun ja lähettävät minut kotiin. Kauheaa!
On näitä varmaan aika monta muutakin, mutten osaa pukea pelkojani sanoiksi. Suurimmat pelkoni ja kauhukuvani on kuitenkin tuossa.
Koska yksinjääminen pelottaa kaikkein eniten, olen aikaisin liikenteessä. Olen tehnyt profiileita meet au pairs -sivustoille, liittynyt facebook ryhmiin, jutellut kaikille, jotka asuvat edes samalla suunnalla. Parit kahvit/kaljat on jo sovittuna, vaikka saapumispäivänikään ei ole vielä selvä!
En varmaan koskaan ole ollut näin onnellinen ja helpottunut! Olen ollut todella stressaantunut tulevaisuuteni suhteen, koska suunnitelmani menivät aikalailla uusiksi. Valmistuin kuukausi sitten viittomakielen ohjaajaksi ja olen pitkään suunnitellut lähteväni heti kevällä/kesän alussa au pairiksi. Yläkerran ukko taisi olla erimieltä ja melkein vuosi sitten selkäni/lonkkani alkoivat oireilla ja kivut ovat olleet sanoin kuvailemattomia. Tutkimukset ovat olleet hitaita eikä minulla vieläkään ole diagnoosia. Magneettikuvat otetaan toukokuun lopulla ja kesäkuussa saan tietää niiden tulokset. Olin löytänyt itselleni jo ihanan host perheenkin, mutta he tarvitsevat au pairin jo toukokuussa, joten jouduin kieltäytymään ihanasta tarjouksesta. Valmistumisen jälkeen ahdistus oli suuri, koska en tiennyt, voinko hakea oman alan töitä vai en, vietänkö loppu elämäni Mäkkärin kassalla, pääsenkö koskaan toteuttamaan haaveitani, missä olen vuoden päästä..........
Päätin epätietoisuudesta huolimatta jatkaa host perheen etsimistä ja siirtää aloitusajan suosiolla syksylle. Siihen mennessä olen toivottavasti saanut diagnoosin ja lääkitykset kohdilleen. Ehdin jutella pitkään muutaman perheen kanssa ja eilen sain varmistuksen! Suosikkiperheeni on valinnut minut! Minä muutan elokuussa Lontooseen! Jee! Suurin haaveni käy toteen! Oikeasti! Olen pää pilvissä!
Perhe on suomalainen yrittäjäperhe, johon kuuluvat isä, äiti ja 3 poikaa, 12,9 ja 5 vuotiaat. Vanhimmalla pojalla on aspergerin syndrooma ja vaatii siksi erityistä tukea. Perhe asuu vielä Suomessa, mutta he laajentavat yritystään kesän aikana Lontooseen ja siksi on muutto edessä. Heillä on ollut useita au paireja jo vuosien ajan, moni on viihtynyt perheessä pidempäänkin kuin on aluksi sovittu. Siksi uskallan luottaa siihen, että asiat tulevat sujumaan hyvin ja ilman sen suurempia yllätyksiä.
Olemme keskustelleet jonkin verran työnkuvastani, joka painottuu lähinnä kouluun ja harrastuksiin viemiseen, kevyeen siivoukseen (perhe aikoo hankkia siivoojan, joten siivous on lähinnä astianpesukoneen täyttöä, lelujen järjestelyä...), välipalojen laittamiseen, läksyissä auttamiseen ja mukavaan yhdessäoloon. Työtunteja on n. 6päivässä ja viikonloput ovat melkein aina vapaita. Viikkoraha on 80puntaa ja lisätyöstä maksetaan tietysti.
Aloitan luultavasti heinäkuussa perheen Suomikodissa, vanhempien hoitaessa yrityksen asioita Lontoossa. He ovat luultavasti paljon poissa, joten olisin ainakin pari viikkoa isovanhempien apuna poikien kanssa kotona. Tämä olisi todella mukavaa niin olisi aikaa tutustua poikiin ja perheen tapoihin turvallisessa kotisuomessa.
Tämän blogin tarkoitus on siis kertoa elämästäni au pairina, Lontoosta, Englannista, kaikista järjestelyistä, mitä au pairiksi lähteminen vaatii ja ihan vain kuulumisita....
